Tanskan vanhimmat merkit ihmisestä ovat yli 200 000 vuoden takaa, Suomesta Karijoelta on löytynyt merkkejä Eem-vaiheen asutuksesta noin 100 000 vuoden takaa. Itämeren alueella eli n. 100 000 vuotta sitten neandertalin ihminen, Homo neandertalensis. Jäätikön sulaessa vakiinnutti asemansa myös nykyihminen eli Homo sapiens, joka valloitti paljastuvat maat. Jääkauden aikana oli pari lämpöjaksoa: 13 000–12 000 eKr. Bölling ja 11700–10 800 eKr. Alleröd, ne toivat Tanskan tundramaisemaan jalot lehtipuut ja lehtimetsät. Ihmiset elivät pyytämällä riistaa ja keräilemällä kasveja. Tämä liikkuva elämäntapa piti syntyvät ihmisyhteisöt pieninä, muutaman perhekunnan kokoisina. Ravintona olivat peurat, hylkeet, vesilinnut ja kaloista ainakin kampela, turska ja hauki. Kun mannerjää suli, Pohjois-Euroopasta paljastuivat vaaleat mineraalimaat ja jotkut paikat rannikolla olivat ihmiselle niin suotuisia, että pysyvää asutusta syntyi. Nämä kivikauden ihmiset pyytivät merestä kalaa ja vesinisäkkäitä, keräsivät linnunmunia ja nilviäisiä lisäravinnoksi. Rannikon metsistä he metsästivät riistaa: jäniksiä, hirvieläimiä ja villisikoja. Kasvejakin kerättiin syötäväksi. Kivikaudella kalastettiin nuijin, keihäin ja nuolin sekä verkon ja tuuran avulla. Kivikauden edetessä ihmisten määrä kasvoi ja alettiin käydä kauppaa, vaihtokaupan kohteina olivat piikivet ja liuskekivet, joista valmistettiin aseita ja pyyntivälineitä. Kivikautisia kulttipaikkoja on säilynyt ja niiden perusteella kivikauden ihmiset kunnioittivat luontoa ja lepyttelivät luonnon henkiä monin tavoin. Ihmisiä oli niin vähän, että he olivat osa luonnon ravintoverkkoja eivätkä uhanneet muuta luontoa. Jään nopeaa sulamista seuraavat Yoldia-, Ancylus- ja Litorina vaiheet sopeuttivat ihmisen uudenlaiseen elämäntapaan. Ihmisillä oli pääleiri suotuisalla suistoalueella, mutta kausileirejä varmistamassa saaliin hankintaa. Tässä vaiheessa on keksitty myös saviastiat ruuan säilyttämistä varten. Ihmisen vaikutus luontoon oli parantuneista varastointimahdollisuuksista huolimatta edelleen pieni. Saattaa kuitenkin olla, että grönlanninhylje ja jotkut muut suuret eläimet katosivat alueelta osin ihmisten liian tehokkaan metsästyksen takia. Kun ihmisten määrä Itämeren jokisuistoissa edelleen lisääntyi, piti löytää uusia elinpaikkoja. Lehtometsiä raivattiin metsästykseen sopivaksi ja samalla saatiin pähkinäpensaat kasvamaan. Pikkuhiljaa siirryttiin maatalouteen ja karjanhoitoon etelän oppien mukaisesti. Tanskassa tämä muutos tapahtui noin 6000 vuotta sitten. Pohjoisessa metsästys ja kalastus säilyivät tärkeimpänä elinkeinona paljon pitempään. Alkuvaiheessa maatalouden vaikutus Itämeren tilaan oli häviävän pieni. Karjatalous ja laiduntaminen rantaniityillä lähinnä piti rantaniityt puuttomina. Suomeen maanviljely on tullut läntistä tietä. Ensimmäinen löytö Ahvenanmaalta on 4200 vuotta vanha, Manner-Suomen löydökset ovat tuhat vuotta nuorempia. Tässä vaiheessa maanviljely alkoi jo muokata maisemaa, metsät kaadettiin viljelymaiksi ja pelloille sopeutunut lajisto kasvoi. Suomessa on ensimmäiseksi viljelty ohraa; jotkut ovat sitä mieltä, ettei ohraa ruuaksi viljelty. Ohrasta valmistettiin olutta, oluella taas saatiin virkistystä itselle ja hankittiin suosiota tuttavien ja kauppiaiden parissa. Maatalouden myötä pysyvät asutus ja lisääntyvä ihmiskunta johti heimojen ja kansakuntien syntyyn. Yhdyskuntien synty johti taajamien ja kaupunkien kehitykseen. Kaupunkien suuret ihmismäärät rasittivat lähiluontoa etenkin ennen jätehuollon kehittymistä. Suomessa toteutetut 1750-luvulla aloitetut maajaot, aurinkojako ja isojako johtivat haja-asutukseen. Itämeren eteläpuolella suuret linnat ja kartanot olivat vallitsevia. Joka tapauksessa maan käyttö muuttui yhteiskäytöstä maanomistajien mahdollisuudeksi. Viimeistään 1800-luvun puolivälissä Saksassa keksitty keinolannoitus käynnisti Itämeren rehevöitymiskehityksen. Keinolannoitus, salaojitus ja tuholaisten torjunta ovat heikentäneet ympäristön tilaa. Ojanpiennarten monipuolinen lajisto on laantunut, kemiallinen torjunta hävittänyt lajeja, metsälaidunnuksen loppuminen köyhdyttänyt niittyjen lajistoa. Tuhansien eläinten ulosteet ovat paikallisesti väkevöittäneet laitumet ja pellot ja rehevöittäneet, jopa pilanneet vesistöt. 1800-luvun jälkeen ihmisen ja Itämeren suhdetta on määränneet maatalouden, kaupungistumisen ja teollistumisen mukanaan tuomat ikävät seuraukset. Toisaalta yhä useammilla ihmisillä on ollut mahdollisuus tutustua Itämereen ja sen ainutkertaiseen luontoon lisääntyneen vapaa-ajan ja kohonneen elintason myötä. Perinteisten mereen liittyvien elinkeinojen viimeaikaista ahdinkoa on osin korvannut lisääntynyt turismi. Kalastuksen käytyä huonosti kannattavaksi on kalankasvatus tarjonnut elinkeinon monille saariston asukkaille, mutta se rehevöittää merta paikallisesti. Saariston pitäminen edelleen elävänä yksi kestävän kehityksen haasteista.
|
