LUONNON MONIMUOTOISUUDEN VÄHENEMINEN

Biodiversiteetillä tarkoitetaan luonnon monimuotoisuutta. Se sisältää lajien välisen ja lajien sisäisen monimuotoisuuden ja erilaisten elinympäristöjen vaihtelun sekä luonnon ekologiset prosessit. Moninaisuus tai monimuotoisuus voidaan jakaa kolmeen tasoon. Ensimmäinen on perintötekijöiden vaihtelu eli geneettinen monimuotoisuus lajin, alalajin tai kannan sisällä, toinen on lajien moninaisuus jollain tietyllä alueella ja kolmas ekosysteemien monimuotoisuus. Korkea biodiversiteetti ei välttämättä tarkoita lajien suurta määrää, vaan jollakin alueella voi olla vähän lajeja, mutta ne toimivat hyvin yhteen.

Luonnon monimuotoisuus on itseään jatkuvasti uudistava prosessi eikä se säily ilman ekologisia ja evolutiivisia uusintamisprosesseja. Sukkessio tarkoittaa eliöyhteisön jatkuvaa, tiettyyn suuntaan etenevää kehitystä.

Nykyisellään maapalloa uhkaa massiivinen ihmisen aiheuttama sukupuuttoaalto. Siksi biodiversiteetin eli monimuotoisuuden suojelu on luonnonsuojelun tavoite. Lajiston määrää, runsaussuhteita ja uhanalaisuutta käytetään luonnon ja ympäristön tilan mittareina sekä eri alueiden suojeluarvon määrittäjinä. Suojelun kannalta keskeinen lajisto eli uhanalaiset ja erityisesti suojeltavat lajit määritellään Suomen luonnonsuojelulaissa.

Itämeressä elää vähän eliölajeja, nekin sietokykynsä äärirajoilla. Itämeren suolapitoisuus on liian alhainen valtamerten eliöille ja liian korkea makean veden eliöille. Suolapitoisuuden rasittamat Itämeren eliöt ovat herkkiä elinympäristössään tapahtuville muutoksille. Itämeren eliöyhteisöt myös perustuvat yhteen tai muutamaan avainlajiin, eli yhteisöt ovat harvalajisia. Tällainen yhteisö on suuressa vaarassa tuhoutua kokonaan, kun elinympäristössä tapahtuu muutoksia.

Luonnon monimuotoisuutta uhkaa lähinnä ihmisen elinympäristöjä muuttava toiminta. Maatalouden muutokset ovat hävittämässä perinneympäristöjä, rantaniittyjä, ketoja, hakamaita ja metsälaitumia. Niityt uhkaavat kasvaa umpeen, koska pellot rehevöityvät eikä niitä hoideta entiseen tapaan. Lehmätkään eivät vaeltele pelloilla. Metsien lahopuun väheneminen ja avoimien alueiden sulkeutuminen ovat suurimmat uhat Suomen 2225 uhanalaiselle lajille.

Itämeren nykyistä monimuotoisuutta uhkaavat liiallinen kalastus, vesirakentaminen ja ennen kaikkea elinympäristön muuttuminen rehevöitymisen seurauksena. Esimerkiksi rantojen lajisto on köyhtymässä, n. 9 % uhanalaisista lajeista elää rannoilla. Rehevöitymisen myötä Itämeri on samentunut ja se taas vaikeuttaa esimerkiksi rakkolevän selviämistä meressä. Itämeren vaelluskalojen selviämistä on haitannut vesistöjen voimakas rakentaminen, vain muutama joki on vapaana lohien nousta lisääntymään. Norpat, hylkeet ja erityisesti myöhään pesivät vesilinnut kärsivät vesiliikenteen ja retkeilyn aiheuttamasta häirinnästä Itämerellä ja sisävesillä.

Itämeren linnuista merikotka (Haliaeetus albicilla) on vaarantunut laji, samoin selkälokki (Larus fuscus), rantakurvi (Xenus cinereus) on äärimmäisen uhanalainen laji, mustapyrstökuiri (Limosa limosa) puolestaan erittäin uhanalainen. Levistä harmaanäkinparta (Chara contraria Kütz.) on äärimmäisen uhanalainen, piikkinäkinparta,(Chara horrida Wahlst) erittäin uhanalainen. silonäkinparta (Chara braunii), tummasiloparta (Nitella batrachosperma), hentosiloparta (Nitella gracilis), ja tähtimukulaparta, (Nitellopsis obtusa) ovat vaarantuneita lajeja, itämerennäkinparta (Chara baltica Bruzelius), kalkkinäkinparta (Chara intermedia A.Braun), pohjannäkinparta, (Chara strigosa A.Braun) ja kalvassiloparta (Nitella hyalina (DC.) ovat silmällä pidettäviä lajeja. Äyriäisistä jättikatka (Gammaracanthus lacustris Sars) on seurattava laji; putkilokasveista esimerkiksi itämerenlaukkaneilikka (Armeria maritima ssp. Intermedia), perämerenmaruna (Artemisia campestris ssp. Bottnica) ja merivehnä (Elymus farctus) ovat äärimmäisen uhanalaisia. Erittäin uhanalaisia kaloja ovat muiden muassa rantaneula (Cobitis taenia), lohi (Salmo salar) ja meritaimen (Salmo trutta). Itämeren nisäkkäistä halli eli harmaahylje (Halichoerus grypus), saukko (Lutra lutra) ja itämerennorppa (Phoca hispida botnica) ovat silmälläpidettäviä lajeja. Lisää tietoa uhanalaisista lajeista saa Suomen ympäristökeskuksen sivuilta.

Suomessa on 187 888 järveä ja 647 jokea. Lisäksi tulevat pienvedet: lähteet, purot, allikot. Järviluontomme monimuotoisuutta uhkaavat happamoituminen, rehevöityminen ja rantarakentaminen. Jokien monimuotoisuuden uhkana ovat tulvasuojelu, voimatalouskäyttö, rehevöityminen ja teollisuuden jätevedet. Pienvesiä on tuhoutunut muun maankäytön yhteydessä. Muutokset pienvesien tilassa näkyvät myös Itämeren tilassa.