Etusivulle
Itämeren yleispiirteet
Itämeren historia
Lajisto ja elinympäristöt
Itämeri ja ihminen
Meriluonnon harrastaminen
Aaltojen alla -kirja
Lisätietoja


 

MERIKOTKISTA MERIAJOKKAAN SUOJELUUN



Nothamn Tammisaaren saaristossa on Itämeren vanhimpia luonnonsuojelualueita. Alueen ostivat vuonna 1912 yksityiset henkilöt, mukana mm. J.A.Palmén ja Rolf Palmgren Virallinen suojelualue Nothamnista tuli vuonna 1926, sen lähellä oleva Ahlglon suojelualue perustettiin 1925. Saariston luonnonsuojelualueet on suurelta osin perustettu jo 1920- ja 30-luvuilla. Näillä alueilla pyrittiin lähinnä suojelemaan uhanalaisia eläimiä ja kasvillisuutta, vaikka myös pinnanalainen luonto kaipaa suojelua.

Kiinnostus Itämeren pilaantumisen tutkimiseen ja tutkimustulosten soveltamiseen heräsi 1950-luvulla. Kansainvälinen yhteistyö Venäjän, silloisen Neuvostoliiton kanssa aloitettiin rajavesisopimuksen uusimisella 1964, jolloin vesien suojelun tärkeyttä alettiin korostaa. Tukholmassa pidettiin 1972 YK:n ympäristökonferenssi, joka suositteli ripeitä toimia merten suojelemiseksi. Itämeren suojeluun tähtäävä Helsingin Sopimus allekirjoitettiin 1974. Se on ensimmäinen aluesopimus, joka kattaa kaikki erilaiset pilaantumislähteet. Sopimus kieltää jätteiden laskemisen mereen. Tieteellis-teknologisella alalla Itämeren seurantaohjelma on ollut käynnissä vuodesta 1979 alkaen. Uusi vaihe Itämeren suojeluyhteistyössä alkoi Baltian maiden itsenäistyttyä. 1990-luvulla ympäristötietojen laatu ja luotettavuus on nousut huimasti, samalla poliittisten päätösten sitovuus on kohonnut.

Suomen ensimmäinen saaristokansallispuisto perustettiin 1982 Itäiselle Suomenlahdelle. Saaristomeren kansallispuisto perustettiin 1983. Merikansallispuistot Tammisaareen ja Perämerelle perustettiin 1990-luvulla. Ne olivat ensimmäiset suojelualueet, joissa alusta alkaen pyrittiin suojelemaan myös pinnan alaista maailmaa. Myös Valassaaren alueesta Vaasan edustalla on osa suojeltu.

Suomessa tehtiin keväällä 1998 periaatepäätös vesiensuojelusta, sen tavoitteena on vähentää ihmisen aiheuttamaan typpikuormitusta n. 40% ja fosforikuormitusta n. 45% vuoden 1993 tasosta, tavoitteena on vähentää myös happea kuluttavien aineiden ja haitallisten aineiden kuormitusta. Keväällä 2002 Suomen Valtioneuvosto teki periaatepäätöksen Itämeren suojeluohjelmasta. Ohjelman tavoitteena on palauttaa Itämeren ekologinen tasapaino, ohjelma on tulossa toimenpideohjelma tasolle. Baltic 21 puolestaan on Itämeren ympärysvaltioiden sopimus, jonka keskeisenä tavoitteena on turvata Itämeren alueen ihmisten elinolojen kehitys, luonnonvarojen säilyminen ja ympäristönsuojelu. Itämeren suojelun kannalta tehokkainta on, että Suomi edelleen jatkaa ja kehittää yhteistyötä Baltian maiden ja Venäjän kanssa; kokemusten mukaan parhaat suojelutulokset saadaan paikallisella ja kansallisilla toimilla. Valtion, etenkin Ympäristöministeriön lisäksi Merentutkimuslaitos, Suomen Ympäristökeskus, alueelliset Ympäristökeskukset, WWF, Suomen Luonnonsuojeluliitto, Natur och Miljö, Greenpeace, Vesiensuojeluyhdistykset, Metsähallitus kansallispuistoineen ja monet muut järjestöt ja yritykset edistävät kukin tavallaan Itämeren suojelua. Vuodesta 1980 Itämeren pilaantumisen ja saastumisen estämiseksi on toiminut HELCOM (Helsinki Comission). EU:n laajeneminen vuonna 2004 asettaa Helcomin uuteen asemaan, toimiihan se siitä eteenpäin lähinnä EU:n sisällä, vain Venäjä jää EU:n ulkopuolelle. EU:n vesipuitedirektiivi puolestaan on tällä hetkellä tärkein Itämeren tilaan liittyvä sopimus, jota toteutetaan. Vesipuitedirektiivin tavoitteena on kohottaa EU:n alueen pinta- ja pohjavesien laatu hyväksi. Direktiivin mukaan maiden tulee kartoittaa ja luokitella vesialueet sekä määritellä ja käynnistää alueiden tarvitsemat toimenpiteet vuoteen 2010 mennessä.




>> Sivun alkuun