Itämeri on nuori, matala ja luonnostaan varsin vähäravinteinen meri eikä siihen ole ehtinyt kehittyä erityisestä murtoveteen sopeutunutta eliöstöä. Itämeressä elää sekä makean veden että suolaisen veden eliöitä, kaikki sietokykynsä äärirajoilla. Itämereen laskevat joet keräävät laajalta alueelta sadevettä ja sen mukana ravinteita ja ympäristömyrkkyjä. Jokien mukana Itämereen tulee myös humusta, joka värjää veden vihreäksi. Itämerestä on kapea ja matala yhteys Tanskan salmien kautta Pohjanmereen, mistä virtaa koko ajan Itämeren melko makeaa vettä Pohjanmereen. Kun Itämeren pinta on sopivan alhaalla ja länsituulet puhaltavat, Pohjanmerestä voi pullahtaa suolaista vettä Itämereen. Viimeisin suolapulssi oli tammikuussa 2003. Itämeri on meri, vaikka siinä ei ole varsinaista vuorovettä, ainoastaan Strömman kanavassa veden korkeus vaihtelee vuorovesirytmin mukaan. Sen sijaan yhteen suuntaan pitkään puhaltavat tuulet voivat nostaa vedenkorkeutta jopa parilla metrillä. Murtoveden suolapitoisuus rasittaa eliöitä. Koko Itämeren keskisuolapitoisuus on noin 8.5 promillea, valtamerien suolapitoisuus noin 35 promillea. Makean veden eliöille suolaa on Itämeressä liikaa, merieliöille liian vähän. Monet eliöt ovat sopeutuneet vain pieniin suolapitoisuuden vaihteluihin. Jos meriveden suolapitoisuus on suurempi kuin vedessä elävien eliöiden, ne kuivuvat, koska niiden solukalvot päästävät vettä ulos, mutta eivät suolaioneja sisään. Jo puolen promillen heilahdus suolapitoisuudessa voi sotkea eliöiden suolatasapainon. Itämeren eliöiden on sopeuduttava myös vuodenaikojen vaihteluun. Suotuisana vuodenaikana ne pyrkivät lisääntymään, muulloin yrittävät pysyä hengissä. Suomessa talvi on eliöille vaikeaa aikaa. Valoa on vähän, on kylmä, meri jäätyy eikä ruokaa ole kovinkaan paljon tarjolla. Kasvit voivat talvehtia siemeninä tai aikuisina, eläimet vetäytyvät joko horrokseen tai ovat aktiivisia. Kalat ovat aktiivisia koko talven. Monet linnut muuttavat Suomesta talvea pakoon etelään. Itämereen kuuluu keskusaltaan (Bornholmin allas ja Gotlannin allas) lisäksi suuria lahtia: Pohjanlahti, Suomenlahti, Riianlahti ja Gdanskinlahti. Suomenlahti ja Pohjanlahti ovat suolapitoisuudeltaan alhaisimpia. Suomenlahti on hyvin rehevä ja sen pohjan happikatoalueet ovat suuret. Pohjanlahdessa ei ole halokliinia, joten siellä täyskierto tapahtuu kaksi kertaa vuodessa pohjaa myöten eikä pohjan hapettomia alueita pääse syntymään. Niinpä Pohjanlahti on verrattain vähäravinteinen, koska sisäistä kuormitusta juurikaan ole. Itämeren keskisyvyys on noin 60 metriä. Saaristomeri ja Ahvenanmeri kynnyksineen erottavat Pohjanlahden ja Perämeren muusta Itämerestä. Perämeren allas on kaksiosainen, altaat erottaa toisistaan luode-kaakkoissuuntainen harjanne. Selkämeressä on loivan s-kirjaimen muotoinen syvän veden alue ja sen länsipuolella matalan veden alue. Selkämeren syvin kohta on 294 metriä syvä. Ahvenanmeri on suhteellisen syvä ja jyrkkäreunainen allas. Suomenlahden pohjoisosa muistuttaa Saaristomerta, mutta eteläpuoli on suuripiirteisempää. Vironlahdelta Pietariin Suomenlahden perukka on hiekka- ja sorapohjaa. Varsinaisen Itämeren, Viron saaristoalueen, Riianlahden ja Tanskan salmien alue on kaltevuudeltaan vähäisempää, sen syvänteet ovat laakeita ja pohja hyvin tasaista. Gotlannin altaan ympärillä on jyrkkiä törmiä, mutta Itämeren suurin allas, Bornholmin allas on laakea, pehmeästi kumpuileva alue. Tämän pohjan epätasaisuuden takia Itämeressä ei ole voimakkaita merivirtoja.
|
