SUOLAA JA TURKIKSIA – KAUPPA JA TEOLLISTUMINEN ITÄMERELLÄ

Pohjanmeren rannikolta friisiläiset, alueen johtava kauppiaskansa, löysivät 700- ja 800-luvuilla idän viikinkien käyttämän kauppatien Birkaan, josta tuli merkittävä kauppapaikka hyvän sataman takia. Birka oli Mälarjärven Björkön saarella, Mälarjärvi oli puolestaan osa Itämerta.

Birkasta friisit saivat turkiksia myytäväksi eteläisiin maihin, samalla he myivät etelän tuotteita pohjoisen asukeille. Birkasta puolestaan oli vilkkaat kauppayhteydet Lounais-Suomeen.

1200-luvulla pohjoissaksalaiset perustivat kaupunkien liiton, hansan, hoitamaan kauppaa Itämerellä. Hansan aikana Itämeren merkittävimpiä kauppakaupunkeja olivat Visby, Danzig eli Gdansk, Riika, Tallinna, Wismar, Stralsund, Stettin, Tukholma ja Kööpenhamina; koko kaupunkijärjestelmän keskus oli Lübeck. Hansan aikana Itämeren tärkein vientiartikkeli oli silakka.

1500-luvun sotien jälkeen Alankomaat nousi Euroopan hallitsevaksi kauppamahdiksi. Heidän kaupankäyntinsä perustui aluksi viljan ja puutavaran varaan. 1600-luvulla puutavaraa tuotiin etupäässä Norjasta ja Suomesta tervaa. Terva oli ensimmäinen suomalainen halpa vientituote, joka sai merkittävän aseman Länsi-Euroopan kaupassa ja se yhdisti maatalousvaltaisen ja metsäisen Suomen kaupalliseen maailmanjärjestelmään. Tervaa ja pikeä tarvittiin purjelaivojen tiivistämiseen ja kauppa toi Suomeen rahaa, tupakkaa, sokeria, viiniä, silkkiä, posliinia ja kahvia ja käynnisti 1800-luvun huiman kehityksen. Ruotsista puolestaan tuotiin rautaa. Poliittinen tilanne Itämerellä oli kaukana vakaasta. Tanska, Ruotsi, Venäjä ja Puola pyrkivät kukin tavallaan kontrolloimaan Itämeren kauppaa.

Itämeren alueella teollistuminen alkoi suolan valmistamisesta. Saksassa, Greiswaldissa jo 1190-luvulla munkit väkevöittivät maanalaisista silmäkkeistä kaivamaansa suolaa suolapannuilla. Suolapannujen kuumentamiseen kaadettiin metsät. Metsiä tarvittiin vähemmän, kun keksittiin väkevöidä suolaliuos oratuomen oksista rakennetun korkean ja pitkän rakennelman avulla. Saksan Greiswaldin suolatehtaan toiminta päättyi 1874. Suolaa valmistettiin myös Puolassa ja Venäjällä, joissa suola kaivettiin kaivoksista.

1700-luvulla keksittiin höyrykone, joka teki massatuotannon entistä tehokkaammaksi. Raaka-aineiden käyttö ja kuljetukset lisääntyivät ja kauppa kehittyi huimaa vauhtia. 1700-luvulla Helsingin pitäjä ja Viipurin ympäristö olivat vientisahakeskuksia, mutta vielä 1620-luvulla Pohjola oli Saksaan ja Alankomaihin verrattuna sivistymätöntä periferiaa. Kaupan vanavedessä tänne alkoi Ruotsin kautta levitä eurooppalainen tiede, taide ja kulttuuri. Turkuun perustettiin Akatemia vuonna 1642.

Teollistuminen kiihtyi 1800-luvulla. Tämä on toisaalta nostanut ihmisten elintasoa, mutta vaikuttanut elinympäristöön haitallisesti. Itämereen laskevista joista monet on padottu tuottamaan energiaan teollisuudelle. Jokia on myös perattu puutavaran uittoa varten. Jätekuormitus on lisääntynyt, esimerkiksi metsäteollisuus eli puun jalostus sahatavaraksi ja erilaisiksi papereiksi rasittaa ympäristöä orgaanisilla klooriyhdisteillä, rasvahapoilla, raskasmetalleilla ja happea sitovilla yhdisteillä. Metalliteollisuuden käyttämät kemialliset yhdisteet ja jätevesien mukana joutuvat raskasmetallit vahingoittavat erityisesti vesieläimiä ja -kasveja. Energian tuotantoon on myös liittynyt paljon ympäristöä heikentäviä seurauksia. Esimerkiksi Viron palavan kiven, kukersiitin, poltto on tuottaa valtavia, emäksisiä jätetuhkaläjiä. Rusko- ja kivihiilen käyttö Puolassa ja Saksassa on aiheuttanut happamoitumista, pienhiukkasten lisääntymistä ilmassa sekä heikentänyt ilman laatua ja osaltaan aiheuttanut maailmanlaajuista kasvihuoneilmiötä. Energiantuotannossa ja liikenteessä syntyneet typpiyhdisteet puolestaan ovat rehevöittäneet vesiä ja heikentäneet alailmakehän otsonitilannetta. Teollinen elämänmuoto ylipäätään on myös lisännyt ympäristön roskaantumista. Jätteiden hyötykäyttö ratkaisee osan teollisen elämäntavan synnyttämistä ongelmista, mutta entistä enemmän pitäisi pystyä estämään jätteiden syntyä.