Ojitus Peltoja voi ojittaa kahdella tavalla. Salaojat kulkevat maanpinnan alla rei'itettyinä putkina, avo- eli sarkaojat pientareineen halkaisevat peltoalan. Salaojat helpottavat liikkumista raskailla peltokoneilla, vähentävät turhaa kääntymistä ja näin tiivistymistä sekä antavat lisää viljelypinta-alaa. Avo-ojat taas monipuolistavat viljelymaisemaa ja luontoa ja edistävät viljelykasvien hyvinvointia mm. hyötyeliöiden suoja- ja talvehtimispaikkoina. Pelto rajoittuu piiriojiin. Vesi johdetaan pellon muista ojista valtaojiin, joista se kulkee edelleen vesistöön. Avo-ojien voimakas vietto, suuret ja yhtäkkiset vaihtelevat vesimäärät, veden nopea virtaus ja ojien jyrkät luiskat lisäävät sekä maa-aineksen pääsyä ojiin että uomien omaa kulumista eli uomaeroosiota. Uomaeroosiota voidaan vähentää pienentämällä veden virtausnopeutta ja jättämällä reunat loiviksi. Luiskien muoto säilyy kasvillisuuden avulla. Säätösalaojitus on sekä kuivatus- että kastelujärjestelmä. Kasvukauden aikaista kuivatusta säädetään padon tai kaivon avulla. Keväällä ei kaikkea vettä päästetä pois ojastosta. Näin voidaan vähentää myös typpi- ja fosforihuuhtoumia. Vesikasvit poistavat ravinteita, erityisesti typpeä. Heinä tai muu kasvillisuus tulva-alueilla vähentää myös maa-ainesten irtoamista veden mukana. Siksi ruohottuneet avo-ojat jätetään kunnostuksen yhteydessä perkaamatta alapäästään vähintään 10-30 m matkalta. Runsaita valuma- ja tulvavesiä voidaan ohjata näiden ruoho-ojien tai vastaavien tulvauomien kautta vesistöön tai ranta-alueille. Jos on mahdollista, on valtaojan varrelle hyvä rakentaa laskeutusallas tai kosteikko ennen ojan laskemista vesistöön. Maa-aines ja siihen sitoutunut fosfori jäävät altaisiin. Hienon saviaineksen laskeuttaminen onnistuu, jos rakennetaan hyvin hitaasti virtaavia peräkkäisiä altaita ja laskeutumista tehostetaan niissä esim. kasvillisuudella tai muilla esteillä. Saviaines voi myös laskeutua alavilla tulva-alueilla tai suurissa kosteikoissa. Lannoitus Tehomaatalous köyhdyttää maaperää. Jotta ravinteita olisi joka vuosi tarpeeksi viljelykasvien kasvua varten on peltoja lannoitettava. Lannoitteiden huuhtoutuminen vesistöihin puolestaan rehevöittää vesistöjä. Maatalouden aiheuttama hajakuormitus on Itämeren kannalta merkittävä, peltojen fosforihuuhtouman on arvioitu olevan jopa 180 kiloa neliökilometriltä vuodessa. Typen huuhtouma on jopa 3000 kiloa neliökilometriltä vuodessa. Haja-asutuksen aiheuttama kuormitus on noin 0.5 kiloa fosforia ja 4.0 kiloa typpeä asukasta kohti vuodessa. Hajakuormitusta voidaan tehokkaimmin vähentää vähentämällä lannoitteiden käyttöä ja peltomaiden eroosiota sekä perustamalla suojavyöhykkeitä vesistöjen ja valtaojien varrelle. Lisäksi lannoituksen tulisi perustua tilakohtaisiin ravinnetaseisiin ja peltoon kertyneiden fosforivarantojen käyttöön. Ylilannoitus ja lannoitus varmuuden vuoksi tulisi lopettaa. Luomutuotantoon siirtyminen vähentää jossain määrin päästöjä. Sadonkorjuu ja varastointi Sadonkorjuussa maa helposti tiivistyy liikaa. Erityisesti märkä maa tiivistyy helposti raskaiden koneiden alla. Sadonkorjuun jälkeen kasvipeitteestä paljas maa on arka eroosiolle, etenkin rinnemailla vesi valuu kyntöviiluja pitkin vesistöön. Sadonkorjuun jälkeen olisikin hyvä kylvää maahan viherlannoite suojaamaan peltoa ja tuomaan ravinteita. Savimaat on tosin kynnettävä syksyllä, jotta pakkanen pääsee muokkaamaan savea ja estää sen kovettumisen. Sadon varastoinnissa, kuivauksessa ja kylmäsäilytyksessä on hyvä suosia kellarisäilytystä sähköä kuluttavien kylmälaitteiden sijaan. Kastelu Pouta-aikoina peltoja sadetetaan, jotta satomäärä kasvaisi. Sadetuksella torjutaan myös hallaa sekä joitakin tauteja ja tuholaisia. Sadetuksen haittapuolia ovat vesivarojen kuluminen, eroosioriski ja maan suolaantuminen. Sadetuksen haittoja torjutaan vähentämällä sadetusta ja pitämällä pelto kosteana salaojaputkistoa säätelemällä. Karjankasvatus Karjan ruokinnalla voidaan vaikuttaa vesistökuormitukseen, sillä rehun ravinnemäärät ja -suhteet näkyvät lannan ravinnepitoisuudessa ja siten peltomaan ravinnemäärissä. Karjasuojien ja ulkoilutilojen lannasta ja valumavesistä tulee huolehtia, jottei niitä pääse pohja- ja pintavesiin. Laiduntamalla voidaan edistää luonnon monimuotoisuutta ja perinnemaiseman säilymistä. Erilaisia laiduntyyppejä ovat luonnon-, pelto- ja metsälaidun. Karjankasvatuksessa syntyy metaania, joka on ilmastonmuutosta edistävä kaasu. Metaanin talteenottoa on kehitetty ja etenkin lietelantaloista voidaan ottaa lämpö talteen ja käyttää esimerkiksi lämmitykseen. Kalankasvatus Kalankasvatuksen osuus mereen joutuvasta fosforimäärästä voi paikallisesti olla jopa 90%: esimerkiksi Saaristomerellä kalankasvatus on paikallisesti hyvin merkittävä meren rehevöittäjä. Kalankasvatuksen päästöjä voi vähentää kehittämällä rehuja ja ruokintamenetelmiä ja huolehtimalla kalojen oloista. Vesistökuormitusta voidaan vähentää myös lietesuppiloilla, umpikassikasvatuksella, mikrosiivilöillä ja suodattimilla. Turkiseläintuotanto Turkiseläimistä puhuttaessa keskustellaan yleensä eläinten oikeuksista. Pelkästään ympäristön kannalta katsottuna turkistarhojen jätevedet ja lanta ovat suurin ongelma. Jätevedet pitäisi kerätä ja ohjata jätevedenpuhdistamolle, lanta tulisi kompostoida. Toki rehujen tuotantoon ja kuljetukseen liittyy myös ympäristöhaittoja. Silakan käyttö turkiseläinten rehuna poistaa ravinteita Itämerestä. Luomutuotanto Typen huuhtoutuminen luomupellolta on vähäisempää kuin tavanomaisesti viljellyiltä. Suurimpana syynä pienempään huuhtoutumiseen on viljelykierrossa olevien nurmialojen suuruus ja pitkäikäisyys (kyntö 4-5 v. välein). Koska luomupeltoa ei kynnetä vuosittain, typpi ei mineralisoidu eikä siten huuhtoudu. Myös eroosio on pienempää luomutiloilla, koska viljelykierrossa nurmikasvit sitovat maahiukkasia sekä juurillaan että kasvutavallaan, jolloin eroosio ja maahiukkasten mukana kulkeutuva fosforimäärä vähenee. Toisaalta luomuviljelyssä käytetään pienempiä lannoitemääriä. Luomuviljelyssä ravinteiden kierrätys on tehokasta, koska tilan ulkopuolisia lannoitteita ei juuri käytetä. Eloperäisistä lannoitteista (kuten karjanlanta) myös huuhtoutuu nitraattityppeä selvästi vähemmän kuin epäorgaanisista lannoitteista (esim. väkilannoitteet). Tämä johtuu siitä, että typpeä vapautuu hitaammin eloperäisestä aineksesta, jolloin typpi ei jää huuhtoutumiselle alttiiksi ja kasvit käyttävät sen nopeammin hyväkseen. Eloperäisiä lannoitteita käytettäessä ravinteet vapautuvat hitaammin maan mikrobitoiminnan työn tuloksena. Joten ravinteita kulkeutuu myös vähemmän vesistöihin. Luomuviljelyssä eloperäistä ainesta lisätään peltoon säännöllisesti. Tämän seurauksena humuksen määrä lisääntyy. Sen myötä peltojen vedenpidätyskyky kasvaa. Eloperäisen aineksen lisäämisen seurauksena luomuviljelyssä maaperämikrobien aktiivisuus on korkeampi, mikrobipopulaatiot määrältään suurempia ja lajistoltaan monipuolisempia. Mikrobit vapauttavat maahan sitoutunutta fosforia. Geenitekniikka Geenitekniikan avulla voidaan muokata kasvien, eläinten ja mikro-organismien perimää ja tuottaa sellaisia genotyyppejä, joita luonnossa ei voisi muodostua. Geenejä eliöstä toiseen siirtämällä kyetään tuottamaan esimerkiksi torjunta-ainetta sietäviä kasveja, nopeasti kasvavia kaloja ja myrkyllisiä yhdisteitä hajottavia bakteereja. Geenitekniikan käyttö aiheuttaa ympäristö- ja terveysriskejä sekä eettisiä ongelmia. Suurimmat riskit liittynevät siihen, risteytyvätkö geenimanipuloidut organismit (esimerkiksi kasvit) luonnon organismien kanssa ja pääsevätkö geenimanipuloidut geenit siten leviämään ympäristöön. Esimerkiksi geenitekniikalla muunneltujen bakteerien ominaisuuksia voi joutua ympäristön bakteereihin. Vaikka uudet yksittäiset geenit harvoin aiheuttavat mullistavia muutoksia organismeissa, saattaa vastaanottajabakteerissa syntyä uusia ominaisuusyhdistelmiä. Jos esimerkiksi merkkigeeni, joka estää antibiootin vaikutuksen, siirtyy sairautta aiheuttavaan bakteeriin, muutos on haitallinen. Biodiversiteetti Perinteinen maanviljelys ja karjanhoito kasvattivat niittyjen biodiversiteettiä eli lisäsivät luonnon monimuotoisuutta. Merenrantaniityt ja muut niityt ovat kuitenkin häviämässä tehomaatalouden myötä. Alueet on raivattu pelloiksi, metsitetty tai perinteinen hoito, niitto ja laidunnus, on lopetettu. Myös pelloilta valuvat ravinteet ovat nostaneet niittyjenkin ravinteisuutta siten, että perinteiset niittykasvit ovat hävinneet. Myös tehokkuuteen tähtäävä metsätalous heikentää biodiversiteettiä yksipuolistamalla puustoa ja elinympäristöjä. Biodivesiteetin köyhtymistä torjutaan jättämällä riittävän suuria metsäalueita koskemattomiksi ja hoitamalla niittyjä perinteisin menetelmin. Turvetuotanto Turvetuotantoalueilta huuhtoutuu vesistöihin kiintoainetta, ravinteita, humusta ja rautaa. Turvetuotannon aiheuttaman fosfori- ja typpikuormituksen osuus on noin prosentti vesistöjen kokonaiskuormituksesta, mutta paikallisesti sillä voi olla merkittävä vaikutus vedenlaatuun. Kiintoaine liettää pohjia, likaa rantoja ja pyydyksiä sekä heikentää kalojen elinmahdollisuuksia. Humus vaikuttaa veden väriin, jonka seurauksena vesistöjen näkösyvyys pienenee. Ravinteet lisäävät alapuolisten vesistöjen rehevöitymistä. Turvetuotannossa nykyisin pääasiallisesti käytettäviä vesiensuojelumenetelmiä ovat sarkaojarakenteet, laskeutusallas, pintavalutuskenttä ja kemiallinen veden puhdistaminen. Uusia menetelmiä kehitetään, esimerkiksi pyritään säätämään turvesuon ojien virtaamaa ja rakentamaan putkisalaojitus vedenjohtolevyjen avulla. Myös kivikuitusuodatus tai turvesuodatus menetelmiä on kehitetty.
|
